Kokemuksia, keskusteluja, kehittämistä, keskustalaisuutta

Vaaliturneen aikana mietin monesti mahdollisuuksiani päästä valtuustoon. Kokeneiden kuntapoliitikkojen rinnalla tuntui aika uskomattomalta, että edes pääsisin läpi. Toki sitä toivoin ja kampanjaa vein omalla tavallani eteenpäin. Ajatuksissani olin kuitenkin sitä mieltä, että ennen kampanjointia tehdyt teot painavat enemmän kuin se mitä viimeisten viikkojen aikana tein. Ja niin uskon edelleen.

101 ääntä. Uskomattoman moni ihminen uskoo, että minä, tavallinen sotkamolainen, olen sopiva hoitamaan yhteisiä asioita. Se tuntuu hienolta. Valtuuston ulkopuolelle jäi näissä vaaleissa ihmisiä, joiden olisin kovasti toivonut menevän läpi. Toivottavasti tulevassa luottamushenkilöpaikkojen jaossa näiden ihmisten pätevyys ja innokkuus tullaan huomioimaan ansaitulla tavalla.

Tiedän, että tulossa on työteliäitä aikoja. Paljon asioita on opiskeltavana. Tulen myös tarvitsemaan paljon tukea muilta, viisaammilta. Siksi toivon, että kuntalaiset kertovat minulle mielipiteitään ja antavat erilaisia näkökulmia yhteisiin asioihin. Yksin tätä tehtävää ei pysty, eikä ole tarkoituskaan hoitaa. Viimeisten viikkojen aikana olen miettinyt paljon, miten kuntalainen tavoittaa päättäjän. Itse uskon läsnäoloon ja siihen, että olen ihmisten tavoitettavissa. Erilaisia ihmisiä, erilaisia tapahtumia, erilaisia tilaisuuksia. Omasta jaksamisesta huolta pitäen ja asioita ruohonjuuritasolta katsoen.

Isäni valittiin Ristijärvellä valtuustoon ties kuinka monennen kerran. Kerroin hänelle vaalien jälkeen, kuinka mietin kovasti osaanko oikeasti nämä hommat. “On siellä huonommatkin pärjänneet” oli isällinen ohje tässä tilanteessa.
Näin kai se on uskottava!

Piia

Jokaisen on elantonsa hankittava. Näin meille opetetaan kotona ja koulussa. Ysiluokkaan asti nuorelle kerrotaan yhä uudestaan ja uudestaan, että jokaiselle kyllä paikka löytyy ja kun teet ahkerasti töitä, niin oma tie tulevaisuuteen kyllä selkenee.

Entäs jos ei löydy? Entäs jos se kouluaika on jo vaikeaa ja täysi stoppi tulee kun tulisi aika lähteä työelämään? Hyvin moninaisista syistä voi paikka olla vaikea löytää. Opinnot eivät aina suju niin kuin strömssöössä ja valmistuminen takkuaa.

Tässä vaiheessa nuorelle on jo hiipinyt epävarmuus puseroon ja usko omiin kykyihin horjunut. Nuoruusvuosien aikana on jäänyt oppimatta ote työntekoon ja rytmi elämästä on hukassa. Yöllä valvotuttaa ja päivällä nukuttaa. Kotioloissa voi olla kaikenlaista murhetta työttömyydestä vanhempien yhteiselon haasteisiin. Kannustinloukut vievät viimeisetkin halut tehdä töitä.

Tämä tarina on ihan totista totta myös Sotkamossa. Etsivä nuorisotyö auttaa ja kannattelee hankalina aikoina. Mielenterveystyö ja kuntouttava työtoiminta tukevat omilla osa-alueillaan. Monilla apukeinoilla nuoria tuetaan kohti työelämää.

Haasteena on sopivien töiden löytyminen. Valitettavan moni nuori ei kykene kokopäiväiseen työhön. Työn tulisi myös olla vahvasti tuettua ja ohjattua. Nuori voi tarvita vierellä kulkijan työhönsä, jotta suoriutuu päivän töistä. Työtehtävät eivät myöskään voi olla niin vaikeita, ettei nuori selviydy niistä.

Näiden vaatimusten yhdistäminen yritysmaailmaan on haastavaa. Yrityksen tulee tuottaa taloudellista voittoa omistajalleen ja mahdollisuudet käyttää tuottavaa aikaa haastavasti työllistyvien nuorten tukemiseen voivat olla vähäiset, vaikka tahtotilaa olisikin olemassa.

Jostain meidän pitää kuitenkin kaivaa oikeita töitä näille nuorille ja opettaa heidät tekemään niitä. Iso lasku on tulossa tulevaisuudessa, jos hukkaamme näiden nuorten tulevaisuuden. Uskon sitkeästi siihen, että vielä on olemassa löytymättömiä työtehtäviä ja piilossa olevaa tahtotilaa asian kohentamiseksi. Kunnan ja yrittäjien pitää aktiivisesti hakea keinoja niin nuorten kuin aikuistenkin työttömien työllistämiseksi.  Myös yhdistysten kanssa tehtävässä yhteistyössä piilee vielä miettimisen arvoisia asioita. Tarvitaan vain ymmärrystä siihen, että tähän asiaan on panostettava NYT!

Piia

Hyödyt lapsen omaehtoisesta harrastamisesta on mittaamattomat. Eniten mieluinen harrastus hyödyttää itse harrastajaa. Harrastuksen parista saa onnistumisen kokemuksia – itsetunto vahvistuu sekä ystävystyy samanhenkisten ihmisten kanssa – sosiaaliset taidot vahvistuvat.

Myös yhteiskunnallisesti voidaan löytää euroina monia summia yhteiskunnan menoeriä, jotka ovat seuraus yksilön passiivisuudesta, syrjäytymisestä jne. Jätän tämän luettelon tarkoituksella lyhyeksi – vaikka aiheita kyllä riittää. Usein – lähes aina – aikuiset niin kotona kuin koulussa havaitsevat lapsen, jonka sosiaalinen ympäristö ei ole rakentunut kehitystason mukaan. Harrastustakuu on yksi hyvä keino luoda jokaiselle kehityksen vaatimaa kasvuympäristöä.

Minä haluan painottaa tässä alaluokkaikäisten harrastamista. Mitä aikaisemmin lapsi aloittaa oman harrastuksensa, sen välittömättömämpää hänen suhtautumisensa uuteen aiheeseen on. Aito lapsen innostus kariutuu nopeasti muutaman vuoden aikana ja harrastamiseen sekä sen aloittamiseen nousee monia esteitä. Kohdistaisin harrastustakuun 6-10-vuotiaisiin. Olettaisin, että tämä takuu on tehokkaampi kuin nuorisotakuu, jolla taataan peruskoulun jälkeinen työ- tai opintopaikka. Molempia tarvitaan.

Korostan vielä omaehtoisuutta. Tämä tarkoittaa, että harrastuksen valitsee lapsi itse – ei vanhempi, opettaja tai kaverit. Monesta lapsesta ei aluksi ole valitsemaan itselleen harrastusta, joten heitä tässä pitää tukea. Mutta liian usein harrastus on ”verenperintönä” vanhemmilta saatu, jolloin lapsi vääjäämättä kohtaa jossakin vaiheessa pohdintaa harrastamisestaan ja mahdollisesti vastustus vanhempia kohtaan on kovempaa kuin itsevalitseman harrastuksen osalta olisi.

Matti

Linkistä lisätietoja

http://minedu.fi/artikkeli/-/asset_publisher/harrastustakuusta-totta-tyoryhmalta-keinot-mahdollistaa-jokaiselle-lapselle-ja-nuorelle-harrastus

Vuosia sitten nuorisotalolla työskennellessäni haastoimme nuorten kanssa sivistyslautakunnan jäseniä talkoisiin nuorisotalon tapahtumiin. Ideana oli tutustuttaa silloisen lautakunnan jäseniä nuorten maailmaan käytännön kautta ja saada ehkä lisäkäsiä vilkkaisiin iltoihin. Innokkaita löytyi yleensä parhaiten vaalien alla. Viesti oli kyllä aika selkeä siitä, milloin nuorten mielipiteet ja asiat kiinnostivat eniten.

Kuntalaki kertoo, että kunnan asukkailla ja palvelun käyttäjillä on oikeus osallistua ja vaikuttaa kunnan toimintaan. Valtuuston on pidettävä huolta monipuolisista ja vaikuttavista osallistumisen mahdollisuuksista.

Perinteisesti kuntalainen voi vaikuttaa esimerkiksi äänestämällä, kertomalla ajatuksiaan luottamushenkilöille ja viranhaltijoille sekä tekemällä aloitteita. Sotkamon äänestysprosentti neljä vuotta sitten kuntavaaleissa oli 58%. Keskustelua luottamushenkilöiden ja kuntalaisten välillä käydään, mutta käydäänkö riittävästi? Aloitteiden tekeminen tuntuu monesta kuntalaisesta kankealta ja hitaalta systeemiltä.

Jotain tarttis tehdä tässäkin asiassa. Pitäisikö meidän uskaltaa revitellä ja keksiä ihan uudenlaisia tapoja luoda yhteys kuntalaisten ja luottamushenkilöiden välillä?

Naapurikadun ehdokkaan kanssa mietimme jo pari viikkoa sitten kävelykokouksia valtuustolle. Kainuuntietä pitkin harppoessa olisi näppärä kysellä kuntalaisten mielipiteitä asioista. Päätösten järkevyyttä voisi samalla käydä kysäisemässä Nesteen asiantuntijoilta.

Jokainen valtuutettu sitoutuisi pitämään omalla alueellaan säännöllisen tapaamisen kuntalaisille. Omalla kyläkoululla tai vaikkapa nuotion äärellä järjestetty juttutuokio vahvistaisi myös yhteisöllisyyttä. Rauramoon pitänee järjestää jonkinlainen kokoontumispaikka, jotta saadaan meillekin jonkinlainen paikka missä turista.

Päättävät elimet pitää saada jalkautumaan kokoushuoneiden kätköistä kuntalaisten luo. Sivistyslautakunta kokoontui tammikuussa Leivolassa ja pyysi koulun vanhempainryhmän esittäytymään kokoukseen. Tämä välitti vanhemmille viestin siitä, että asioista ollaan kiinnostuneita.

Virastotalolla voisi järjestää kaksi kertaa vuodessa “avoimet ovet” vähän rennommalla meiningillä, vaikkapa sisäsuunnistusten merkeissä. Viranhaltijoiden tullessa kuntalaisille tutuksi asioiden hoitamisen kynnys madaltuu. Myös luottamushenkilöt voisivat tuolloin parveilla valtuustosalissa keskustelemassa asioista.

Osa näistä ideoista on jalostamisen arvoisia, osa ehkä ei. Pääpointti on kuitenkin se, että kunta on kuntalaisia varten. Uudenlaista ajattelua kuntalaisten kanssa tehtävään yhteistyöhön tarvitaan jo esitysten ja päätösten valmisteluvaiheessa. Silloin ei oikaisuvaatimuksiin ja valituksiin ole tarvetta.

Piia

Blogihammasta alkoi kolottamaan, kun tässä edeltävä viikonloppu on koostunut kuntalaisten tapaamisista puolueen tapahtumissa. Tasaisesti niitä on aikaisempien viikkojenkin aikana tullut. Mutta nyt hyvällä kahden tapahtuman urakalla. Lauantaina puolueiden yhteisellä toritreffeillä ja tänään sunnuntaina ulkoilun merkeissä – kevätsään vaihtelevassa suosiossa.

Tapahtumissa pääosin käy vanhempaa väkeä ja heillä on usein valmiiksi tuttu ehdokas, jota ovat äänestäneet ja äänestävät tänäkin vuonna. Meitä nuorempia kannustetaan. Viikolla saimme lukea valtakunnallisia lukuja viime vaalien äänestysaktiivisuudesta ikäryhmittäin. Tiivistetysti: nuoremmat äänestäjät antavat vanhempien valita valtuuston!

Jos nuoret valitsisivat valtuuston, niin valtuustossa olisi edustettuna kuntalaisten näköinen joukko. Edustus nuorille ja nuorille perheille tärkeissä teemoissa olisi valtuustokauden aikana kunnossa. Kokenutkin valtuutettu voi olla kyllä edistyksellinen. Mutta jos keskustelu pyörii 90-luvun päätöksenteossa tai katkeroitunut mieli vanhoista päätöksistä velloo ajatuksissa, niin tulevaisuuteen luotaava näkökulma jää auttamatta torsoksi. Tällaisia ehdokkaita näyttää ehdolla olevan, joten olkaapa tarkkana millä hengen vireydellä se sinun ehdokkaasi on liikkeellä!

Jos Sotkamon tulevaisuus olisi minun, nuoren 33-vuotiaan, käsissä: minä jakaisin työt ja ansiot tasaisemmin. En veloittaisi alaikäisiä kunnallisten palveluiden käytöstä – en vuoromaksuista, en uimahallista. Tekisin yhteistyötä aktiivisten ihmisten ja yhdistysten kanssa, jotta kaikille kuntalaisille muodostuisi turvaverkosto lähiympäristön tai harrasteympäristön kautta. Perustaisin säästörahaston, josta joskus tulevaisuudessa maksettaisiin kaikki kunnan palvelut. Panostaisin matkailuyrityksiin ja muiden yritysten sekä työpaikkojen saamiseen Sotkamoon, niin että Sotkamo kasvaisi Kainuun suurimmaksi kunnaksi. Perustaisin nykyisille ja entisille kouluille palvelukeskuksia, joissa saisi lähipalvelut: valmiista ruuasta, opetuksesta, varhaiskasvatuksesta, harrastustoiminnasta aina sairaanhoitajapalveluihin saakka.

Ihanneyhteiskunta on aina olemassa ajatuksissa. Sotkamossa se voi toteutua.

Matti

MTT julkaisi vuonna 2013 raportin ”Lähiruoan lisääminen kuntien julkisissa hankinnoissa Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla”. Sotkamon ja monen muun kunnan osalta lähiruoan käyttö oli takkuillut monistakin syistä, joita olivat mm. hankintarenkaan ohjauksen puute, hankintojen laatukriteerien puutteellisuus sekä tuottajien ja jatkojalostuksen toimijoiden puute.

Raportti listasi tärkeimmät kohdat lähiruoan lisäämiseksi hankinnoissa:
1. Tuottajat aktivoidaan tarjoamaan tuotteitaan kuntakeittiöille
2. Lähiruoka sisällytetään viralliseen kuntasuunnitteluun ja -strategiaan
3. Hankitaan lähituotteita suoraan tuottajilta ja jalostajilta
4. Lisätään lähiruoan käyttömahdollisuuksia ruokalistasuunnittelulla
5. Kuntarajoja ei nähdä lähiruoan käydön rajoitteena vaan mahdollisuutena
6. Lisätään lähiruokahankintoja yhteistyössä hankintarenkaan kanssa
7. Perustetaan lähiruokafoorumi edistämään toimijoiden yhteistyötä

Vuoden 2014 strategiaan lähiruoka ei päässyt aikaisempina vuosina kunnassa käydystä keskustelusta, monista lähiruokahankkeista ja elinkeino- ja maankäyttövaliokunnan aloitteesta huolimatta. Vielä vuonna 2016 saattaa kunnan hankinnat kotimaisten tuotteiden sijasta kääntyä ulkomaisiin vaihtoehtoihin. Hankintalaki on ollut osallisena monen pienen tuottajan lopettamispäätöksiin, joten myös tuottajien määrä on pienentynyt viime vuosien aikana.

Onneksi valtakunnan tasolla tahtotila on jo muuttunut. Hallitus on linjannut, että lähiruoan osuutta lisätään julkisissa ruokapalveluissa parantamalla hankintaosaamista ja laadullisia kriteereitä.

Tämän lisäksi vuoden alusta voimaan tullut uusi hankintalaki mahdollistaa paremmin tuotteen hankkimisen lähiseudulta ja pieniltä tuottajilta. Uudistuksen myötä hankintalain soveltamisalan ulkopuolella olevien pienhankintojen määrä kasvaa, jolloin myös pk-yritykset pääsevät helpommin toimittajiksi hankintayksiköille.

Kuntapäättäjien vastuulle jää edelleen tahto, ja sitä on nyt vahvasti ilmassa. Pidetäänpä kuntalaisina huolta siitä, että se päätyy myös ensi valtuustokaudella päivitettävään kuntastrategiaan. Tämä olisi askel siihen suuntaan, että seudun elinvoima pysyy yllä ja myös tulevaisuudessa voimme syödä suomalaista ruokaa.

Johanna

Palvelujen tehostamiseksi julkisen ja kolmannen sektorin on tehtävä yhteistyötä. Tätä lausetta on toisteltu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Mutta toimiiko tämä käytännössä?

Sotkamossa on hienoa työtä tekeviä järjestöjä ja yhteisöjä. Vapaaehtoistyötä tehdään urheiluseuroissa, kyläyhdistyksissä, nuorisojärjestöissä ja eläkeläisten yhteisöissä. Kaiken tekemisen takana ei aina edes ole organisoitua yhdistystä, vaan on kyse ihmisistä, jotka haluavat tehdä asioita yhdessä yhteiseksi hyväksi.

Näissä ihmisissä piilee se voimavara, mitä nyt ja tulevaisuudessa tarvitaan hyvinvoinnin tuottamiseksi. Sotkamossa pitää nyt reilusti iskeä viisaat päät yhteen ja miettiä, miten kokonaisuus rakennetaan, jottei tätä vapaaehtoistyön henkeä saada tukahdutettua.

Yhteistyö ei voi lähteä liikkeelle vain toisen osapuolen asettamien ehtojen rajoissa. Se ei esimerkiksi onnistu, jos julkinen sektori lukittautuu toimimaan virka-ajan puitteissa.   Se ei myöskään onnistu, jos julkinen sektori ei uskalla tehdä yhteistyötä pelätessään kolmannen sektorin vievän työt ja rahat. Toimintoja pitää pystyä puntaroimaan ennakkoluulottomasti ja kunnan jakamien avustusten jakoperusteita pitää tarkastella uudelleen palvelukokonaisuuden huomioon ottaen.

Yhteistyö ei onnistu, jos julkinen sektori katselee tilannetta asiantuntijoiden ja ammattilaisten norsunluutornista tai jos kolmas sektori mieltää kunnan vain potentiaaliseksi rahahanaksi. Yhteistyökumppaneiden ajatuksia pitää arvostaa ja ideoita jalostaa ennakkoluulottomasti.

Innokkuus vapaaehtoistyöhön on yhteiskunnallisesti laskenut vuosien varrella. Sitkeästi uskon kuitenkin sotkamolaiseen siinä, että hän on valmis tekemään työtä yhteisen asian eteen, kun toiminta ja mahdollisuudet organisoidaan oikein. Esimerkiksi Leivolan koulun vanhempien viime syksyn aikana tehdyt  637,5 vapaaehtoista tuntia oppilaiden liikuntakerhojen ohjaustehtävissä ovat konkreettinen osoitus siitä, miten homman voi saada toimimaan. Tällä tuntimäärällä on säästetty selkeitä euroja kansanterveyden kuluista toiminnan liikuttaessa 70 lasta 23 ohjaajan voimin.

Hyvinvoinnista huolehtiminen on meidän kaikkien tehtävä. Mikään ei ole mahdotonta, kun ennakkoluulottomuus ja tekemisen meininki kohtaavat!

Hanki- ja hiihtokelejä ensi viikolle toivoen Piia

 

Hallituksen kärkihankeena on menossa Lapsi- ja perhepalveluiden (LAPE) muutosohjelma. Sen tavoitteena on nostaa lapsen etu ja vanhemmuuden tuki etusijalle. Osallistuin marraskuussa Maaseutupolitiikan elämänlaatuverkosto ELVIn järjestämään työpajaan, jossa pohdittiin LAPE-ohjelmaa maaseudun näkökulmasta. Tilaisuudessa käytettiin puheenvuoroja lasten ja nuorten elämästä syrjäseudulla sekä lapsiperheiden palveluiden järjestämistavoista.

Kalkkisten kyläkoulun ja palvelukeskuksen rehtori Mari Laurell piti mielenkiintoisen puheenvuoron kyläkoulun uudesta toimintamallista. Asikkalan kunta oli lähtenyt kokeilemaan, kuinka päivähoito, esikoulu ja alakoulu voivat toimia hallinnollisesti yhtenä yksikkönä. Keskus jakaa yhteiset tilat, talouden ja henkilökunnan.

Palvelukeskus oli vastaus muuttuviin lasten ja yhteiskunnan tarpeisiin. Päivähoidon esimies olikin 30 km etäisyyden sijasta lähellä. Ei enää muutaman tunnin työvuoroja matkakuluineen. Henkilöstö sijaistaa päivähoidon puolelta tarvittaessa koulun puolella ja päinvastoin. Yhteinen talous tuo jopa säästöjä. Eniten hyötyy kuitenkin lapsiperhe, joka tavoittaa kaikki palvelut yhden numeron takaa.

LAPE-muutosohjelma ja maakuntauudistus mahdollistavat nyt uusia hallintorajat ylittäviä järjestelymalleja lähipalveluille. Alakoulu on lähipalveluista paras esimerkki. Aikuiset jaksavat ajella ja istua autossa, mutta pienten koululaisten matkat tulisi pitää minimissä. Palvelukeskus-konsepti mahdollistaisi myös vanhusten hyvinvoinnin. Kylävaarit ja -mummit voisivat tulla mukaan toimintaan, leikittämään lapsia iltapäivisin ja saamaan itsekin virkistystä.

Kuluneen viikon lausuntoja lukiessa minua on alkanut ärsyttämään tämä työmarkkinapuolien “uusin” keskustelu. Ja tuskin olen ainoa! Vanha kaava toistuu totutusti – maassamme tunnettu teatteriryhmä esittää uusintaa vuosikymmenten takaa. Minua suoraan sanottuna kyllästyttää!

Ensimmäisessä näytöksessä herrojen herra hoitaa omaa tehtäväänsä ja hieroo nappaskenkäisten (yli kulutuksensa tienaavien) ja käsiään hierovien suuromistajien mielensopukoita: “Palkkoja pitää laskea!” Hän jättää kertomatta monia asioita, joihin tämä vaatimus perustuu. Minun ymmärtääkseni hän on vielä oikeassa. Suomi on tällä menolla junan viimeinen vaunu, johon kasvu saapuu ehkä seuraavan taantuman jälkeen – jos silloinkaan.

Toisessa näytöksessä duunarien herrat, jotka osittain ovat myös herrojen herroja ottavat jälleen tutut fraasit käyttöön: “Edeltävä “syyte” on suurin herjaus ihmiskuntaa kohtaan sitten jatkosodan.” Hyökkäys on paras puolustus, kun herrat puolustaa duunarin asemaa. Kuten joku tämän leirin herroista puhui matsista, joka pitäisi ottaa – eli heilauttaa lakkokorttia. “Eihän kukaan voi pärjätä 1800€ -15% -palkalla. Ja jälleen voi todeta, että oikeassahan hän on. Se summa on nyky-yhteiskunnassamme työssä käyvälle kulukorvaus – ei palkka. 1800€ ei ole edes pienin kk-palkka, jolla tänäkin päivänä jotkut ovat töissä käyneet ja huolehtineet yhteiskuntamme perusinfrasta.

Minä olen kyllästynyt tähän vääntämiseen! Nämä keskustelut on nähty! Luulisi, että noilla työmarkkinajohtajien palkoilla oltaisiin tietoisia, mitä näillä palkoilla tässä yhteiskunnassa saa! Suurimmalle osalle riittäisi, kun saisi asunnon maksettua, lapsille jotkut harrastusmahdollisuudet, uudet housut kerran vuodessa itselle ja leipää sekä vihanneksia kaupasta. Mutta minimitulolla se on mahdotonta. Mielellään tietenkin tavallisella työllä saisi palkan, jotta eläkepäivilleen voisi ostaa pienen ferrarin, niin olisi vielä jotain mitä kaljun lisäksi kiillottaa.

Palkkoja laskemalla samaan aikaan niiden toimien kanssa, jotta alennetulla palkalla ostokyky tässä maassa säilyy pitäisi olla myös työntekijäpuolen mietittävänä vaihtoehtona – lakkokortin sijaan. Yrittäkää saada tulosta! Siitä teille työmarkkinajohtajat maksetaan! Viime vuosien näytöillä minä erottaisin teidät kaikki!

Tottakai 10-15% arvon pudotus kertarykäisyllä kirpaisee omistavia tahoja – lainarahalla tai ilman omistavia. Mutta ainakaan se ei olisi pois vähävaraisilta/varattomilta. Heidän kohtalo on eniten meidän käsissä, joilla edes se työpaikka on.

Ja jotta nöyryys säilyy, niin peiliin saa jokainen katsoa myös – tarvitaanko me oikeasti kaikki se mitä me hyvinvoinnin nimissä kulutamme ja palkassa vaadimme. Näillä mietteillä kaikille ahkeraa viikkoa 11 kotona, koulussa ja työpaikoilla!

• Matti

Eräällä kainuulaisella kylällä asui aikanaan sisarukset maatilalla – isosisko ja pikkuveli. Tuossa talossa elanto saatiin maatöistä ja käytöstavat olivat aikansa sivistyksen mukaiset. Mutta vallan ja vastuun ymmärtämisessä oli samat oikkunsa kuin nykypäivänäkin.

Sisarukset olivat ehtineet jo varttuneeseen keski-ikään ja heidän työskentelynsä oli rutinoitunutta. Isosisko huolehti talon arjesta jämptillä ja selkärankaisella käytöksellä. Hän nousi aamulypsylle ja touhusi navettatöissä iltalypsyyn saakka. Pikkuveljen vastuulla oli huolehtia talon polttopuista ja hän oli aamusta ahkerana, jotta sisko siirtyi navetalle. Hän käynnisti traktorin pihamaalle ja siirtyi keittiön ikkunalle tupakoimaan. Siitä oli oiva paikka vahtia, milloin sisko sattui tulemaan taloa kohti ja pinkaista etuoven kautta halkorantteelle edes mallin vuoksi puuhastelemaan. Kasa ei karttunut kovin nopeasti, mutta eipä sisko sitä huomannut.

Sisarusten yhteinen arki sujui näennäisesti hyvin. Tilan toimet tulivat tehdyiksi. Työnjako oli selvä. Mutta tehokkuudesta pystyi olemaan montaa mieltä – eikä työmäärä jakautunut tasan. Sisko käytti valtaa, mutta ei osannut jakaa sitä toiselle. Eikä pikkuveli tuolloin osannut ottaa myöskään vastuuta. Yhteinen tavoite, leveämmästä leivästä tai tilan kehittämisestä, ei ollut työnteon päämääränä. Ehkä tavoitetta ei ollut edes mietitty yhdessä.

Kunnassakin tulee keskustella riittävän usein tavoitteesta. Mikä on meidän päämäärämme? Meillä on yhteinen kunta: omistamme yhdessä useita kiinteistöjä, maita ja yhtiöitä ja olemme yhdessä yksi suuri työnantaja – me kuntalaiset. Kunta ei ole vain kourallinen virkamiehiä, luottamushenkilöitä tai työntekijöitä, jotka tekevät omia ratkaisujaan. Kaikki tehdyt ratkaisut vaikuttavat meihin, kunnassa asuviin ja täällä työskenteleviin ihmisiin ja siksi ratkaisujen pitää pohjautua kuntalaisten etuun.

Vastuu päätöksistä on kannettava ja viime kädessä vastuu on luottamushenkilöillä – ei esittelevillä virkamiehillä. Kuitenkin myös virkamiehen vastuu on huolehtia luottamushenkilöille se tieto, mikä päätöksen tueksi tarvitaan ja on olennaista. Luottamushenkilöiden pitää pystyä luottamaan annettuun tietoon, mutta myös näkemään asioiden taakse. Siellä pitää piileskellä se tärkein – kuntalaisten etu.

Nämä ajatukset kirposivat eräänä iltana, kun saimme olla mukana vaalikiertueen kyläosuuden avauksessa Hiiden Torpalla. Puhuttiin siellä paljon muustakin, kuten mahdollisuuksista. Tipaksen perukassa (kaikella kunnioituksella) ollaan odotettu vuosia Sotkamo Silver Oy:n kaivostoiminnan aloitusta, joka toisi kylälle ainakin vireyttä. Mutta asioita hyvin hoidettuna toisi myös työpaikkoja ja verorahoja kuntaan.

Samanlaiset kehittämisen mahdollisuudet ovat matkailun osalta. Saimme kuulla paikallisten yrittäjien puheenvuoroja, joissa yrittäjähenki oli vahvasti mukana: “Mistä palvelusta on ollut kysyntää, niin sitä on järjestetty.” Matkailun kehittämisessä on paljolti kysymys tarjonnan luomisesta. Tuotteen pitää olla valmiina, jotta asiakas voi olla ensimmäisellä kerralla jo tyytyväinen. Itsensä likoon laittaminen ja hulluiltakin kuulostavien ideoiden jalostaminen tuovat yleensä parhaan lopputuloksen. Jos ei rantaa omalla tontilla ole, niin voi vaikka kaivaa oman lammen, jossa palvelun pystyy asiakkailleen tuottamaan. Näin eräs yrittäjä oli taipaleellaan joutunut toimimaan.

Piia

Matti